|
Leena-Riitta Salminen (Kymen Sanomat) Yllätettyjä Juha Metson näyttely on järisyttävä kokemus. Kun katsojalle vielä on tarjolla viitteitä äärimmäisen vähän, ei edes teosten nimiä, ne voi kohdata vain oman näkemistapansa lävitse, tunteella, järjellä, kysellen. Muistin Tallinnan ulkoilmamuseon huoneet, joista asukkaat oli haettu Siperiaan. Lautaset pöydillä, lapsen sänky sen näköisenä, että nukkuja oli tempaistu siitä pois kesken unen. Kuvittelin hätäisen huudon, lapsen parahduksen. Uusikuvan näyttelyssä äänimielikuva on uhkaavan hiljainen. Lamauttava yllätys on tullut kesken matkan, kylvyn ja perheen TV-illan. Nyt ei kuulu mitään. Kukin on suistunut maahan seisovilta jaloiltaan, jäänyt siihen. Joku näyttäisi pyrkivän ovea päin, sinne ehtimättä. Kesken matkaa Mistä on kysymys? Valokuvataiteilija ei itse selittele, mutta selittäisivätkö hänen lehtikuvaajamatkansa ihmiskunnan häpeäpaikkoihin, kansanmurhien näyttämöille ja sotatantereille? Tahi saasteen kyllästämiin jumalanselän takaisiin kyliin? Voiko sellaiset pesäkkeet läpäistä, ilman että minuus muuttuu? Siniseen, läikkäiseen valoon puetut kohtaukset tapahtuvat kaupungissa, toreilla, kadunkulmissa, marketissa, taidenäyttelyssä ja nykykodissa. Sommitelmallisesti ne ovat dramaattisia. Näkökulma on jonkin matkan päästä, yläviistosta. Tekisi mieli sanoa, että ensimmäisenä paikalle osuneen lehtikuvaajan objektiivin läpi. Monessa teoksessa vastatusten on kaupunkimiljöön järjestys, katukiveys, kaupan säntillisesti järjestetyt hyllyt, kylpyhuoneen täsmällinen kaakelikuvio. Ihmisvartalot edustavat epäjärjestystä, pehmeää, haavoittuvaa materiaalia. Kauhun tasapaino Ihminen on näissä valokuvissa menettänyt pystyssä kulkevan järkiolennon etuoikeutensa, suistunut maahan suinpäin, hyytynyt sijoilleen. Ovatko kyseessä peräti elämän ja kuoleman karut vaihtoehdot vai tilapäinen hälytys? Kuka on gallerian takaosan hahmo, josta näkyy vain käsi sammaleista kiveä kouraisemassa usvaisessa kuusikkojyrkänteessä? Onko hän saamassa otteen, pääsemässä huipulle, tavoitteeseensa, vaiko juuri antamaisillaan periksi? Onko kyse kokonaisten kulttuurien tulevaisuudesta, kaupunkielämän tuhoutumisesta? Jos hylkäämme kansalliset, luontoon sitoutuvat juuremme, miten meille käy? Onko kyse yhdentyvän, läntisen maailman kriisistä? Onko meidän kolkkamme sen kummempi lintukoto, vaikka suuret katastrofit tulevat olohuoneisiin lähinnä median kautta? Kauhun mekanismit ovat läsnä täälläkin, samoin ihmisen julmuus. Kuvien kohtaukset ovat pääsääntöisesti yhteisöllisiä, vaikkei katsoja tiedäkkään, yhdistääkö näitä ihmisiä muu kuin sokea sattuma. Yritin etsiä elämää kantavaa toivon pilkahdusta. Olisiko avainsana yhteisyys? Ja hetkeen tarttuminen. Ennen kuin se on ohi. |
|