|
Työhuone sijaitsee Kotkassa Satamakadun varrella, kauniin keltaisen jugend-talon perällä, ränsistyneessä piharakennuksessa. Se on tavaraa täynnä kuin kirpputori. Pöydät pursuavat avattuja taidelehtiä, romppuja, pahvimukeja, kaikenlaista tarpeellista. Kaappien ylisille on ahdettu vanhoja matkalaukkuja, kitara ja hyllyt notkuvat kuvia ja tulosteita. Valokuvataiteilija Juha Metso on valmistautunut haastatteluun voitettuaan juuri Vuoden Lehtikuvaaja -tittelin. Hyvä kun sekaan mahtuu. Aloittelen tuttuun tapaan kysäisemällä mankkani työkykyä:" Yks, kaks, kolme, yks kaks, kolme?" Hätkähdän kun Metso täräyttää päälle oman osuutensa: "Yks hevonen, yks hevonen, tzhä, ha, tzhä!" Ja jatkaa: "Tuntuupa pelaavan, tuntuupa pelaavan." Onhan minua vähän varoitettu erikoisesta persoonasta, mutta että heti kättelyssä putoan kärryiltä! Ponnista itseni kuitenkin urheasti jatkoon kysäisemällä varhemmista vaiheista. - Me oltiin ihan tavallisia työläisten kakaroita, sisko ja mä. Kaikki on vielä hengissä, myös isä ja äiti... Kävin vaan peruskoulun ja kaksi vuotta iltalukiota Lahdessa. Oli pakko, muuten en olisi saanut artenomipapruja. Sitten olen käynyt jonkin verran ammattikoulua ja työpajakoulua. Kerran piipahdin vakituisessakin työsuhteessa Karhulan lasitehtaalla. Olin siellä muotin korjaajana tekemässä Finlandia-vodka pulloja. - Että on mulla vähän tuntumaa työntekoon ja kunnioitus sitä kohtaan. Nautin vieläkin äärettömästi päästessäni tekemään duunarikeikkoja, siis juttuja kunnon työläisistä. se lasitehdas ei vain oikein sopinut ja lähdin kiitämään. Heitin jakoavaimen seinään sillä lailla temperamenttisesti ja lähdin lätkimään. Armeijan jälkeen pääsin kesäkuvaajaksi Kymen Sanomiin - ja sillä tiellä ollaan vieläkin. - Varsinaisesti mun lehtiura alkoi -84 edesmenneessä Etelä-Suomi -lehdessä. -87 pääsin Lahden taideteolliseen valokuvauksen linjalle, josta valmistuin -91 valokuvaaja-artenomiksi. Hesarin freeura alkoi -89, jolloin sain ekan keikan. Niin että jo runsaat kymmenen vuotta olen tehnyt lehdelle enempi ja vähempi. - Kuvaaminen lähti lintuharrastuksestani - mähän olen rengastanut niitä koko ikäni. Nyt olen 36 ja naimisissa ja meillä on kolme tytärtä; Iida Metso, Meri Metso ja Alli Metso. Iida kirjoitetaan kahdella iillä. Sen kohdalla jouduin vähän tinkimään vaimon kanssa, tehtiin kompromissi. - Kai tämä riittää tästä? Mä olen niin saamarin huono puhumaan, se ei luonnistu multa. No, sehän ei pidä paikkaansa. Toki mies heittelee sanoja kuin pieniä klapeja, mutta niissä on innostuksen terhakkuutta, ne sopivat hänen raameihinsa, tähän huoneeseen. Juha Metson valokuvaajaura on vain runsaan kymmenen vuoden mittainen, mutta sitäkin laajempi, leveämpi. kaksikymmentä kuusi ryhmänäyttelyä ja kuusitoista yksityistä puhuvat omaa - sanoisimpa kaameaa kieltään vähemmän ahkeralle. Teoksia on kymmenkunnassa kokoelmassa ja palkintoja on tullut tämänpäiväistä huomionosoitusta aiemminkin. Jo Juhan lopputyö "Totta, kuvia onnellisille ihmisille" Lahden muotoiluinstituutissa oli hyvin omaperäinen; satakunta ystävää, tuttavaa, tuttavan tuttavaa, hevonen ja sitä rataa oli saatu pyhäpukimissaan - hevonen toki ilman - kotkalaiselle kaatopaikalle poseeraamaan. Se vedostettiin seinän kokoiseksi ja kattoon ripustettiin sata onnellista naamaa. Vuorossa oli "Taideahtaajat"-ryhmä; kahden taidemaalarin, Timo Mähösen ja Heimo Suntion, ja Juhan hullutteleva joukkue, jonka yhteistyö sai paljon näyttävää ja hauskaa aikaiseksi. "The Life of Albert" -sarja taas pyörii internetissä miljoonille. Se on tehty yhteistyössä toimittaja-kirjailija Matti Tieahon kanssa ja tuttu juttu kaikille Kameralehdenkin lukijoille vuodelta -98. Selailen kymmeniä pöydälle avattuja taidelehtiä. Lainaan Kymengarde-julkaisua 1994, jossa Matti Mäkelä kirjoittaa otsikolla "Taideahtaajat, otaksun." "... Mikä on henkisesti kypsän miehen taide? Otan esimerkin sarjasta "Surullisia kuvia" eli Melankolia-sarjasta, joka ei vielä ole valmis ja jota ei ryhmän sisäisten ristiriitojen vuoksi ehkä koskaan tehdäkään. Siinä on kaksi työtä, Alleenlaskeminen tositilanteessa ja Turpiinotto nakkikioskilla elvistelyn jälkeen. Tätä tarkoitan henkisesti kypsällä miesten taiteella... ". Ote kertoo mielestäni purkautuneesta ryhmästä ja Juhasta, joka nyt on voittanut Vuoden Lehtikuvaaja 2000 -palkinnon ja tullut reportaasisarjassa toiseksi, yhtä paljon kuin tuhat kuvaa - vanhaa kliseetä lainatakseni. Mutta annetaanpa Metson jatkaa pienien klapiensa heittelemistä. Vähän mua ärsyttää - Joo, meitä oli kolme kundia ja se toimi kolmisen vuotta, Taideahtaajat meinaan. Sitten se vaan loppui, tuli sisäisiä ristiriitoja, liikaa vääntöä. Tuntui että kaikki ovat niin persoonallisia ja orginelleja ihmisiä. Lopetettiin juuri kun alkoi sataa näyttelytilaisuuksia ympäri maailmaa. Lopetettiin juuri kun ovat olisivat olleet auki kaikkialle. mutta näin jälkikäteen tuntuu ihan hyvältä, tuntuu että se oli oikea ratkaisu. - Tämä voitto oli mukava yllätys ja jonkinlainen kunnianosoitus tehdystä työstä. Ja kannustava juttu nimenomaan tässä saumassa, kun työsuhteeni loppui vuodenvaihteessa. Mähän olin Hesarin määräaikaisena, vuosi kerrallaan jatkettiin, mutta nyt tammikuun ensimmäisestä olen ollut freenä. - Ja siksi toiseksi eihän tällaiset palkinnot tahdo osua kuin sinne pääkaupunkiin. Muutenkin meidän laji on yhä enemmän ja enemmän Helsinki-keskeinen juttu. Se on kylmä totuus ja kyllähän se harmittaa. Erityisesti mua ärsyttää, että aina kun maaseudulta julkaistaan juttu, niin se käsittelee työttömyyttä, raakoja murhia ja venäläisrekkojen töpeksimisiä. Tuossa joitakin aikoja sitten juteltiin ja ideoitiin Esa Keron kanssa juttusarjaa "Maalta kuuluu hyvää". Me ollaan jo tehtykin muutamia keikkoja saadaksemme esiin vähän positiivisempiakin puolia täältä maalta. Se on ollut aivan nastaa. - Mun tuotanto, jees, se heittelee. On selkeästi tämä journalistinen puoli ja sitten taidepuoli laidasta laitaan. Ja jälkimmäinen on antanut mulle pirusti lisää. Nerojahan me ollaan kaikki, mutta se että pystyy toteuttamaan idealismiaan tällaisina fantasiakuvina, että kykenee kuvaamaan itseään ja kavereitaan nauraen lähinnä itselleen, on tärkeää ainakin mulle. Mä tykkään siitä, et on kaikkea monipuolista, ei vain tiukkaa dokumenttia. - Sä käytät sanaa "keksaseminen", ja varmaan ajoit takaa sitä, mitä valokuvataide on tänä päivänä. Ja mä rohkenen sanoa, että se on 95 prosenttisesti täyttä paskaa - kuten nämä munkin kuvat voivat olla monen mielestä. Sellaista tunnepohjaistahan kaikki on. Ei muakaan kiinnosta nykyiset trendit; nämä terapeuttiset kuvat isä-poika-äiti suhteesta tippaakaan. Hyvin harvoin ne enää kolahtaa, mutta mä vaan heitän oman osuuteni sinne sekaan, ja katson kuinka äijän käy. - Ja inhoan sellaisia näyttelyitä, joissa mulle lyödään a-nelonen kouraan ikään kuin käyttöohjeeksi. Tällä alallahan on puhujia, ja sitten on kuvaajia. Mä edustan valokuvaajapuolta, olen helvetin huono verbaalikko. Mutta ei mulla ole mitään tarvettakaan puhua kuviani paremmiksi. Jos ne ei toimi siinä ja siinä, niin sitten ne ei toimi. Se on sillä selvä ja piste. - Toisaalta pitää antaa kaikkien kukkien kukkia. Mun mielestä jo tekeminen on arvo sinänsä, se että setee ja laittaa jotain esille muitten nähtäväksi, panee itsensä likoon - se on tosi komeaa ja ansaitsee täydet pisteet. Haastateltava rummuttaa pöydän pintaa taukoamatta. Aina väliin hän huokaisee raskaasti. Kuulija saa vaikutuksen, että melkoinen osa yleisistä ongelmista on hänen harteillaan. Mutta ehkä se on vain sitä, ettei hän pidä haastatteluista. Ei pidä, vaikka on kuvaajana kunnianhimoinen eikä selvästikään paheksu työnsä ja nimensä esiin tulemista tässäkään yhteydessä. Silmiini osuu eteeni avatuista lehdistä Valokuvan 1991 numero, jossa Metso kirjoittaa: "Diggaan Suomen kansaa. Uskon, että Suomen kansa tarvitsee minua yhtä kipeästi kuin minä sitä. Mie teen mitä huvittaa; se ei ole keltään pois, mutta jos se tekee jollekin lisää, tulos on kymppi." Toki pätkä on kymmenen vuoden ikäinen, juuri valmistuneen artenomin itseriittoista käsialaa - ihan piruuttaan kirjoitettua ja nasevasti sittenkin. Ja itse hän on sen tähän tilaisuuteen eteeni avannut. Kun tarkastelen Juhan tähänastista tuotantoa, on selvää, ettei kaikki niin sanotusti kolahda minun lähes puolta vanhempaan kallooni. Näin on erityisesti itse ohjattujen, kaikin puolin rakennettujen kuvien osalta. Mutta kieltää en voi, etteivätkö ne olisi hauskoja. Kieltää en voi sitäkään, etteikö niissä olisi rehdin ja peijakkaanmoisen yrittämisen tuntu. Mielestäni Metson kuvaajakertomus on tuttu monesta muustakin nuoremman polven lahjakkaasta valokuvaajasta; koeteltuaan siipiään siellä täällä, hän on päätynyt niin sanottuun puhtaaseen dokumenttiin. Ja ainakin minun mielestäni saavuttanut sen alueella toistaiseksi vaikuttavimmat näyttönsä. Vuoden lehtikuvaajan runsaan kymmenen teoksen sarja on konstailematon, monipuolinen ja väkevä. Vielä enemmän kuitenkin pidän Juhan toiseksi tulleesta reportaasista Etiopian kuivuus- ja nälkäalueilta. Kun näin sarjan ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa - erityisesti lehden etusivulla julkaistun suuren pystyn, jossa musta poika etualan kuopassa heittelee vesiämpäreitä ylemmäksi taustan kymmenien kamelien vauhkoontuessa - ajattelin, että jos tätä ei valita vuoden lehtikuvaksi, niin johan on ihme. Sitä ei valittu. Juha Metso sen sijaan Vuoden Lehtikuvaajaksi. Ja se on pääasia, sen hän on ansainnut. Aivan mahtavia paketteja - Nyt tuoreena freelancerina on lähdettävä aina kun puhelin pirisee. Ei voi montaa kertaa sanoa ei, kun se ei enää pirise. Katsotaan nyt, mitä eteen tulee. Se mun kyllä täytyy sanoa, että Hesarin aika on ollut tosi komeata; hienoja ihmisiä, hienoja keikkoja. Ja tämä pätee niin työtovereihin kuin kuvauskohteisiinkin. Aivan mainioita vuosia, aivan mahtavia juttupaketteja, olen nauttinut äärettömästi. - Parhaimmillaan lehtikuvaus on silloin, kun pääsee keikalle, joka on ennalta arvaamaton, jossa mahdollisesti palelee varpaita ja adrenaliinia on helvetisti veressä. Esimerkkinä sellainen piiritystilanne, jossa joutuu juoksemaan poliisia karkuun ja etsimään kuvakulmia kaikessa kiireessä - siis vähän poliisia edellä. Mutta eihän näitäkään juttuja halua kohdalleen joka päivä. - Lehtikuvauksenkin alueella vallitsee trendejä; on selkeästi yhden tyylin edustajia. Mä haluaisin olla monipuolinen, haluaisin oppia alalta kaiken mahdollisen - koko ajan enemmän ja enemmän niin kauan kuin henki pihisee. - Nythän päästään siihen, mitä journalismi on. Puhutaan omasta kädenjäljestä, kuvaajan kädenjäljestä. Sehän tavallaan on vastaan journalismin käsitteitä, autenttista kuvaa. Mutta mikä sitten on autenttinen kuva? Mietipä vähän. - Mun mielestä autenttisuus kuolee sillä hetkellä kun mä menen kuvaamaan jotakin nahkarotsi päälläni. Alan kiertää kohdetta, tulitan ja tulitan koko ajan. Siitä se vain jollain tavalla aukeaa tilanne ja kamera unohtuu kuvattavalta. Näissä tilanteissa mä menen rehdisti ihmisten luo. Ne näkee, että tässä on kamera ja homma pelaa, ei mitään kusettamista - ja PAM, siinä se on. - Mä kuvaan sen, minkä olen nähnyt ja teen sen mahdollisimman selkeästi. Ulkomailla on toki pakko myöntää olevansa aika ulalla - kuka meistä nyt tarpeeksi tietää kotimaastaankaan. Tuo ulkokohtaisuus painaa meitä kaikkia. Ja kuitenkin pitäisi kyetä kertomaan, pystyä tiivistämään, saamaan aikaiseksi jotain olennaista kuviinsa. Tarkoitan sitä, että kun esimerkiksi menee jonnekin Etiopiaan kahdeksi viikoksi kuvailemaan nälkiintyneitä lapsia, niin kyllähän sitä pitää aikalailla miettiä, millaisia kuvia antaa painettavaksi. Sitä vain yrittää ja yrittää, että saisi jotakin aikaan. Mutta siihen tulokseen olen tullut, ettei maailmaa voi parantaa - sitä voi vain ihmetellä. - Ainahan ulkomaan keikalta tulee Suomeen vähän pöllähtäneenä. On saanut niin valtavasti uutta informaatiota joka paikasta. Kun vain katsettaan kääntää, niin aina tulee lisää. Onhan se rankkaa. Esimerkiksi tuo Kosovon sodanjälkeinen keikka ja pidätetyksi joutuminen... Mä en siis missään tapauksessa halua leimautua sotakuvaajaksi tai sankarikuvaajaksi - mut vaan pidätettiin siellä kuten monet muutkin. Toitottivat, että nyt sä kuolet ja kuolet. Kyllä kai siinä tilanteessa puntti tutisi, kun puhumisesta ei ollut mitään apua ja alkoi tajuta, että tässä voi käydä vaikka miten. - Mä pelkäsin - se on selvää - ja kun juttu tuli Hesariin, niin varmaan perhekin. Mutta en mä sinne itkemään mennyt, kyllä ne itkut pitää itkeä täällä kotimaassa. Kun lähtee töihin, niin sitten tehdään töitä ja tullaan pois - ja itketään jälkeen päin, jos on aihetta. Ja onhan sitä. Jos paikan päällä alkaa romahtaa, sinne ei voi edes ajatella lähtevänsä. - Onhan noissa pidemmissä reissuissa sekin ikävä puoli, että joutuu olemaan poissa kotoa. Toisaalta taas kun sitten palaa, saa kolmelta tyttäreltä aivan kuninkaan vastaanoton. Ja vaimolta? No, hän on tiedotusalan ihmisiä hänkin, ymmärtää kyllä, ei ole moittimista. Lahden muotoiluinstituutista - kuten alan muistakin oppilaitoksista - lähtee erilaisilla eväillä valmistuneita oppilaita. Kyse ei ole välttämättä ja pelkästään opetuksen tasosta vaan suurelta osin myös siitä, kuinka oppilas opiskeluaikansa kokee, millaisella mielellä oppiin lähtee. Juha Metso lähti oppii oppiakseen. Se edellyttää oppilaalta nöyrää mieltä, kuuntelemisen tajua. Mutta myös sitä tajua, ettei opettajilta voi mahdottomia vaatia. On oltava jotain myös omasta takaa. Ja sitä tällä miekkosellamme oli ja se on johtanut tiettyihin tuloksiin. Toki päätä lyötiin seinäänkin, mutta innostuksesta, ei apaattisuudesta. Siinä suhteessa Juha Metso olisi opiksi muutamille nykyisille ja monille tuleville valokuvausta opiskeleville; kipinää pitää olla. Ja kun sitä todellista on, tie on jotakuinkin selvä - en sano suora. - Lahden aika oli hemmetin mielenkiintoista, mä puolustan valokuvauksen opiskelua henkeen ja vereen. Mutta kaikkihan roikkuu siitä, miten sä itse suhtaudut. Minä koin opiskeluajan mahdollisuutena. Koin, että mulle annettiin ainutlaatuinen mahdollisuus. - Mulla oli luokkafrendejä ja muita opiskelijoita, jotka naukui sitä, ettei siellä ollut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Ne oli käynyt maikat ikään kuin läpi. Ja vuodessahan jokainen maikka ehtii antaa sen mihin kykenee; heidän tyylinsä ja metodinsa tulee tutuiksi kaikille. - Muutamille frendeistä tuli raja vastaan. Minä taas käsitin asian niin, että täällähän mulla on välineet; voin huiskia vaikka mitä ihan vapaasti. Ja silloin kuin tarvitsen tietoa jostakin masiinasta, koneen käytöstä, voin kysyä. Enhän mä ideoihini mitään maikka tarvitse. Nehän on mun ideoitani - niitä sitten on tai ei ole. - Meillä oli maikkoina Lintusen Mara ja Puusan Jorma. Tämä klassinen Puusa oli hirveä huutamaan, mikä teki hyvääkin useille, ehkä myös mulle. Mutta kun mä tein yhden työn ja panin siihen vähän ironiaa, niin sehän suuttui. Kaatoi puut ja palikat ja lähti saman tien koko koulusta. Lähetti vain kirjeen perään ja kertoi siinä, ettei laitos toimi. - Lintusen Mara oli enemmän käytännön kaveri. Ei se yrittänyt opettaa meille ilmausta vaan käytäntöä. Muistan kuinka se sanoi, että freelancerin on vedettävä 25 000 markan bruttoa kuussa, jotta homma pyörii. Minähän en uskonut alkuunkaan. Haistatin pitkät. Mutta kyllä käytäntö opetti, kun alkoi hankkimaan pelejä ja vehkeitä, makselemaan omia eläkkeitään ja sen sellaista. - Oli se hienoa aikaa. Ainakaan mulla ei ole koulusta kuin hyvää sanomista, mutta kyllä ne neljä vuotta riittivät. Mä olen kuullut, että siellä on tänä päivänä apaattista. Että oppilaat tarvitsevat jotain idealistia, joka potkii niitä perseeseen jatkuvasti. Mun mielestä se oli asennekysymys ja on sitä tänäänkin. Paratiisissa ja helvetissä - Ai, että pitäisi alkaa pusertaa loppulausetta. No, kaikkihan alkoi siitä kun mä synnyin. Tiesin heti, että musta tulee taiteilija. Sitten myöhemmin mä huomasin, että kamera on mulle optinen sivellin. Mä pääsen sillä paratiisiin ja helvettiin. Olen nähnyt kumpaakin kameran kautta - niin se vaan on. - Olen nähnyt todella rumaa ja myös todella kaunista. En nyt mene yksityiskohtiin... mutta kyllähän säkin tiedät, mitä maailma on. On kuolemaa ja kurjia kohtaloita, ja sitten toisaalta hirveän hienoja onnistumisia, elämäkertoja. Joo, optinen sivellin... voisihan se myös tarkoittaa sitä, etten osaa piirtää. Lahdessakin piirtelin vain tikku-ukkoja. Itse asiassa olen kai kautta aikojen huonoin piirtäjä, joka on päässyt kouluun sisään. Kuulin myöhemmin Sakari Nenyen sanoneen, että vaikka ne tikku-ukkoni olivat aivan kauheita, niissä oli niin hirveän hyviä ideoita, että läpäisin pääsykokeet. Hyvä niin. - Ei mutta, täytyyhän tässä olla pari sanaa Kotkastakin, ilman muuta. Eli, olen syntynyt täällä, tunnen nämä paikat ja tykkään Kotkasta. Onhan täällä ajoittain sellaista sisäänpäin lämpiävyyttä, kuppikuntalaisuutta, sellaista pienen paikan riesaa. Mutta päällisin puolin tämä on hieno kaupunki. - Ulkopaikkakuntalaisillehan tulee ensimmäiseksi mieleen Junnu Vainio, Lavin Vepat, Harmony Sisters ja maailman kuuluisin kapakka Kairo. Mutta on täällä paljon muutakin mukavaa. - Ja meillä kotkalaisilla on aika voimakas identiteetti. Sitten on vielä satama, joka on helvetin viree, ja meri tietenkin. Melkein jokaisella kotkalaisella on vene tai venekontakti. Eläkepäivillä on tarkoitus hankkia oma... ilman muuta. Kerään kimpsuni, saan lehteen vietäväksi kassillisen kuvia, kaikki sähköisessä muodossa ajan hengen mukaisesti. Juha Metso lähtee hakemaan pienintään tarhasta, minä pyöräytän auton sakeaan räntään kohti Helsinkiä. Yksi lemppareistani, Juha Wainio, laulaa ceedeellä "Kotkan poikii ilman siipii". Ei tuo toinenkaan Kotkan poika, Juha Metso, lentää osaa, mutta melkoiset siiventyngät hänelläkin on. Ja jollakin tavoin tunnen saaneeni kollega Juhalta enemmän kuin monelta sellaiselta, joka luulee olevansa verbaalikko. Hyvän kuvaajan kun tuntee hyvitä kuvista. Ja hyvät kuvat eivät synny ilman hyviä ajatuksia - tai sanotaanko, yleensäkin ajattelua. Teksti: Seppo Saves (2001) |